"Tuhannessa järvessä ja yhdessä ankkalammikossa" suhteellisen asiallisen alun jälkeen Annika ja Ida laskeutuvat sille perinteiselle keskustelutasolle, että ruvetaan puhumaan huuhaapsykologiseen mutu-tyyliin "vastapuolen" luulotelluista asenteista, kun pitäisi puhua kieliasiasta. Joillakin on näköjään erioikeus jopa huonoon keskusteluun. Toinen mielenkiintoinen piirre on, että Idan puheesta paljastuu hänen käsityksensä että pakkoruotsi on moniarvoisuutta. Tuohan on huippuunsa viritettyä vääntelyä. Ja lisäksi Ida ei omien sanojensa mukaan  edes itse katso tarpeelliseksi opetella kunnollista suomea Suomessa. Mitä on siis se paljon mainostettu kaksikielisyyden rikkaus?